Lumen tuoksua Victoriassa

On matkamme viimeinen päivä Victoriassa. Huomenna on vuorossa paluu kotiin. Aika on vilahtanut salamavauhtia.

Viime päivinä puheenaiheena täällä on ollut sää. Marraskuut eivät yleensä Victoriassa ole lainkaan lumisia, eikä miinuslukemia ainakaan päiväsaikaan nähdä.

Esimerkiksi viime talvena Victoriassa ei satanut lunta lainkaan, kertoo Edmontonista Victoriaan eläkepäiviään viettämään tullut naapurinmies. Nyt on kuitenkin ollut toisin. Viikonloppuna oli kunnon lumimyräkkä ja ensi yöksi odotetaan taas lumisadetta. Sääliksi käy Beacon Hill Parkin palmuja.

Tänään olemme lähinnä pakkailleet ja siivoilleet. Pesin myös pari koneellista pyykkiä, jottei sitten heti kotona tarvitsisi. Vuokraemäntämme Joankin pistäytyi. Helvi-täti Torontosta soitti ja Vickie pirautti Kelownasta.

Eilen kävimme Tuomaksen kanssa leikkimässä avoimessa leikkiryhmässä Michigan Streetillä. Olemme käyneet siellä muutaman kerran, Tuomas tykkää leikkiä siellä junaradalla ja leikkikeittiöllä.

Siellä myös tarjoillaan lapsille ilmainen välipala eli vettä, paloiteltuja hedelmiä ja juustoa sekä täysjyväkeksejä. Lopuksi on yhteinen laululeikkituokio.

Victorian aika on ollut siinä mielessä erilaista kuin Ithacan aika neljä vuotta sitten, että tänne on ollut helppo sulautua. Tuntuu jo, kuin oikeastaan asuisi täällä.

Ehkäpä lapsen kanssa on ollut helpompi integroitua. Ja asuinpaikkakin on sellainen "aikuisten oikeesti", eikä opiskelijakämppä keskellä kampusta.

Olen tehnyt asioita, joita muutenkin tekisin ja tietenkin paljon muutakin. Olemme Panun ja Tuomaksen kanssa matkustelleet paljon viikonloppuisin ja käyttäneet siinä mielessä tilanteen hyödyksemme.

Tuomas on tietysti muuttunut eniten, sillä pojalle on tullut rutkasti pituutta. Pikkumies on myös jatkuvasti oppinut uusia juttuja, kuten vaikka seisomaan päällään tai avaamaan jääkaapin oven ja tietenkin sanomaan "bye-bye mama".

Terveisin täältä Victoriasta,

Riikka, Panu ja Tuomas.

Yksin leijonien keskellä

On perjantai-ilta Victoriassa. Tuomas nukkuu vielä myöhäisiä päiväuniaan. Hän taitaa olla vielä Saskatoonin ajassa, joka on tästä pari tuntia eteenpäin. Panu on matkalla kotiin Vancouverista, jossa hän kävi tänään työmatkalla. Säätiedotus lupailee hieman lunta ja kylmenevää tänne yleensä niin leutoon Victoriaankin.

Olimme tänään Tuomaksen kanssa viimeistä kertaa muskarissa eli Baby Rockissa. Kun muut lapset istuivat kiltisti sylissä, niin Tuomas lähti taas jälleen kerran tanssimaan ringin keskelle ja kokeili samalla ohjaajasedän kitaraa. Muskarin jälkeen Tuomas ajoi takaa Alicea (myös 2 v) ja molemmat kikattivat ja juoksivat ympäri tyhjää jumppasalia.

Kun pääsimme kotiin, niin puhelin pirahti soimaan. Helvi-täti "Toronnosta" soitti. Helvi on isoisäni serkku. Helvin isä Uuno muutti 1920-luvulla Jalasjärveltä Kanadaan. Yhdysvaltoihin ei enää silloin päässyt, vaikka kaksi veljeä, yksi sisar ja setäkin asuivat Ironwoodissa Michiganissa. Sinne olisi Uunonkin tehnyt mieli. Helvi on soittanut minulle pitkiä puheluita melkein kerran viikossa, on ollut todella hienoa oppia tuntemaan häntä ja kuulla hänen elämänsä tarinaa.

Ensi viikolla onkin sitten jo kotimatkan aika. Jos säät ja koneet sallivat, niin perjantaina olemme takaisin Helsingissä.

Nyt kuitenkin haluan kertoa matkastamme Saskatooniin, johon tuo blogin otsikkokin viittaa. Kyseessä oli Panun työmatka Saskatoonin yliopistoon, ja Panu halusi meidätkin Tuomaksen kanssa reissuun mukaan.

Saskatoon on Saskatchewanin provinssin isoin kaupunki. Provinssi on laakeaa viljelylakeutta eli preeriaa, jossa tuulet puhaltavat väliin lunta ja joskus hiekkaakin. Säätyyppi on näin marraskuussa paljon viileämpi kuin täällä Victoriassa, joka kai on yksi Kanadan leudoimpia paikkoja. Saskatoonissa puhutaan normaalin säälukeman sijasta aika paljon "windchill" lukemasta, joka tarkoittaa pakkasen purevuutta (pakkanen yhdistettynä tuuleen). Voitte miettiä, millainen on Saskatoonin tammikuu yli 40 asteen pakkasella ja kovalla tuulella.

No, kun saavuimme Saskatooniin lauantaina lämpötila oli kuitenkin mukavasti plussan puolella. Lensimme Victoriasta Calgaryyn (plus välilasku Kelownaan) ja sieltä sitten Saskatooniin. Aikaero tänne Victoriaan on kaksi tuntia.
Majapaikkamme oli Parktown Hotel, jossa huone oli isohko ja näköala seitsemännen kerroksen ikkunasta oli suoraan vuolaasti virtaavalle Saskatchewan-joelle. Varustetasona telkkari, kahvinkeitin ja pieni jääkaappi. Mikroa olisin kaivannut, mutta kyllä se näinkin meni. Hyviä puolia hotellissa oli "courtesy van" eli ilmainen kyyditys yhdeksän ja viiden välillä, uima-allas ja sauna sekä ilmainen parkki. Aamiainen ei kuulunut hintaan, mikä on mielestäni aika yleistä täällä Kanadassa.

Vuokrasimme aluksi auton Saskatoonin lentokentältä, koska sunnuntai oli Panullakin vapaapäivä ja halusimme kiertää kaupunkia ja nähtävyyksiä vähän laajemmin. Olimme lauantaina perillä joskus kolmen ja neljän välissä. Kiersimme hieman kaupunkia ja kävimme syömässä intialaisessa lähiöravintolassa, joka osoittautui yllättävän mukavaksi. Kävimme myös aamiais- ja vaippaostoksilla. Maitoakin kuluu nykyään yllättävän paljon.

Sunnuntaina lähdimme ensin Saskatoon Western Development Museumiin. Museo sijaitsi Saskatoonin keskustan ulkopuolella lähellä isoa messukeskusta. Päänäyttely oli Boomtown 1910 eli vuoden 1910 kaupungin pääkatu oli rakennettu museoon sisään kauppoineen, pankkeineen, hotelleineen, pesuloineen.

Tuomasta kiinnostivat etenkin museon veturit ja junat. Niin isot kuin pienetkin. Hän kävi vääntelemässä ison mustan veturin uuninluukkua useampaan otteeseen ja kipusi veturikuskin paikalle monta monta kertaa. Suurin kiinnostuksen aihe oli kuitenkin pieni sähköjuna, joka lähti aina käyntiin lasin takana nappia painamalla. Junasta olivat kiinnostuneita muutkin pienet miehet. Tuomas pääsi myös ajamaan leikkuupuimuria isänsä kanssa.

Museosta lähdimme Wanuskewin heritage parkiin eli paikalliseen intiaanien perinnekeskukseen. Saskatchewanin intiaanit ovat cree-intiaaneja. Perinnekeskukseen kuuluu iso maa-alue, jossa on useita viitoitettuja polkuja. Aluksi katsoimme tanssiesityksen, jossa nuori intiaaninainen tanssi perinteisessä puvussaan.

Tuomasta villi esitys ja rummuttava musiikki hieman pelotti, joten hän katseli tanssijaa hieman kauempaa isänsä sylissä. Lopuksi vierailijat saivat kaikki tanssia mukana piiritanssia.

Kävimme syömässä keskuksen ravintolassa. Kokeilimme biisonin lihaa, joka olikin hyvin maukasta. Ravintola saa minulta isot suositukset. Hyvin laadukasta ruokaa. Kannattaa pistäytyä, jos joskus joku vielä käy Saskatoonissa.

Keskuksen opas vei meidät pienelle opastetulle kierrokselle ulos. Tuomas sai kokeilla miltä tuntuu olla tiipiissä. Näimme useamman ns. buffalo jumpin eli biisoneiden kaatopaikan. Biisonit ajettiin jyrkältä kielekkeeltä alas, jossa ne sitten seivästettiin useamman miehen voimin. Paikka oli hyvin vanha, merkkejä intiaanien läsnäolosta oli jopa 6000 vuoden takaa.

Maanantaina jäimme Tuomaksen kanssa kahdestaan, kun Panu haettiin aamulla yliopistolle. Meillä oli vielä vuokra-auto, joten päätimme lähteä Tuomaksen kanssa Saskatoonin eläintarhaan. Sää ei ollut ihan paras mahdollinen, mutta pieni sade ei meitä silti haitannut. Eläintarhan myyntikopilla oli lappu, että tähän aikaan sisäänpääsy oli "by donation" eli lahjoituksella. Kopissa ei ollutkaan ketään, joten lahjoittaa sai ihan omantunnon mukaan.

Astuimme sisään eläintarhan alueelle ja lähdimme kierrokselle. Lunta oli jonkin verran, mutta Tuomaksen matkarattaat ovat melko isopyöräiset, niin kiertely sujui ongelmitta.

Ensimmäisenä vastassa oli karhuaitaus, jossa oli kaksi isoa harmaakarhua, jotka ovat vielä isompia kuin eurooppalaiset karhut. Seuraavaksi sitten minäkin sain nähdä jotain, mitä olen kovasti halunnut nähdä täällä eli valkopääkotkia. Ne tuijottivat meitä tuiman näköisinä.

Katselimme Tuomaksen kanssa ympärillemme, missään ei näkynyt ketään ihmisiä. Olimme aivan yksin eläinten kanssa autiossa eläintarhassa. Aika erikoinen kokemus....

Seuraavaksi vuorossa oli kaksi isoa leijonaa, joista toinen tuli katsomaan meitä todella läheltä. Miettiköhän se, että olisimme sille hyvää paistia?
Eniten eläintarhassa oli kaikenlaisia sarvipäitä. Oli mufloneita, oli peuroja - tavallista ja valkohäntää, valkoisia kuusipeuroja, japaninpeuroja, paksusarvilampaita ja erilaisia vuohipukkeja. Niin ja poroja tietenkin. Näimme myös biisonilauman, kettuja ja susia, ankkoja ja joutsenia. Taivaalla lenteli kanadanhanhia muuttopuuhissa. Erilaisia pöllöjä oli myös esitteillä. Puumat ja kojootit olivat nukkumassa.

Kävelykierroksen jälkeen huomasimme talon, jossa luki "Children's zoo" ja pitihän sitä mennä katsomaan. Pihalla määki aitauksessa pieniä vuohia. Talon ovi oli auki ja lykkäsin Tuomaksen vaunut sisään.
Yläkerran portaita tepsutteli alas - ei sentään mikään eläintarhavirkailija vaan tavallinen kotikissa, joka alkoi hetimiten puskea itseään minua vasten vaatien silityksiä. Tuomas oli aivan innoissaan ja halusi myös silittää.

Ison ikkunan takana oli kapusiiniapinoita jotka olivat ilmiselvän suuttuneita siitä, että kissa hyppäsi heidän ikkunalaudalleen. Ne yrittivät hätistää kissaa huutamalla sille. Lopulta ne rauhoittuivat ja jatkoivat köydellä kiikkumista. Talossa oli myös kaneja, papukaijoja, preeriakoiria, liskoja, käärmeitä ja akvaariokaloja.

Tiistaina Panun ohjelma yliopistolla jatkui ja lähdimme Tuomaksen kanssa hotellin ilmaiskyydillä käymään Saskatoonin lastenmuseossa, joka sekin oli "opetuksellinen leikkipaikka". Tuomas sai leikkiä mm. eläinlääkärin vastaanottoa pehmoeläimillä, leikkiä teatteria, musisoida ja olla leikisti kanoottiretkellä. Illalla kävimme italialaisessa ravintolassa (Chianti Cafe) syömässä. Sekin meni yllättävän hyvin, vasta ihan lopussa Tuomas päätti ettei halua enää istua hetkeäkään syöttötuolissa.

Keskiviikkona lähdimme puolen päivän jälkeen hakemaan Panua yliopistolta. Hänen vierailunsa isäntä professori Lou Hammond-Ketilson päätti lähteä lounastamaan kanssamme ja esitteli samalla yliopistoa. Kuulimme myös lisää Saskatchewanista. Provinssi ei ole pelkkä maatalousalue, vaan sieltä louhitaan potaskaa (potash) ja uraania. Lisäksi on öljyä ja timanttivaranto lienee yksi maailman suurimmista. Kanadasta tuli timanttimaa vasta 90-luvun lopulla, kun ensimmäinen timanttikaivos perustettiin Luoteisterritorioiden alueelle. Nyt maa tuottaa jo arvoltaan kolmanneksi eniten timantteja maailmassa Botswanan ja Venäjän jälkeen.

Koneemme piti lähteä Saskatoonista illalla klo 18. Kotona Victoriassa olisimme olleet klo 19 (eli 21 Saskatoonin aikaa). Säiden jumalat päättivät kuitenkin toisin.

Calgaryssä oli nimittäin lumimyrsky, joten reititykset menivät uusiksi. Koneemme Calgaryyn oli tunnin myöhässä (koska siis kone oli myös tulossa Calgarystä) ja emme enää olisi ehtineet vaihtoyhteyteemme. Jouduimme lentämään Calgarystä Vancouveriin ja Vancouverista Victoriaan ja siis viettämään tunteja odotellen lentokentällä.

Olimme vihdoin perillä Victoriassa puoliltaöin (kello kaksi Saskatoonin aikaa) eli viisi tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Hyvin Tuomas tämänkin koettelemuksen kesti ja nukkui sekä Saskatoonin ja Calgaryn välillä että Vancouverin ja Victorian välillä.

Seattlen sukkulassa

Viime viikonloppuna huristimme pikalautalla Seattleen. Meno Victoria Clipperillä oli perjantai-iltana ja paluu varhain maanantaiaamuna.

Ilmiselvästi nämä talviaikataulut oli suunniteltu niille, jotka matkaavat Seattlesta turistikaupunki Victoriaan eikä päinvastoin.

Kaikki ne, joiden kanssa juttelimme lautalla olivat kuitenkin matkalla lomalle Seattleen eikä päinvastoin.

Tuli ihan mieleen Tallinnan pikalaivat, paitsi että kukaan ei vaikuttanut ottaneelta. Tax free -juomia olisi kuitenkin voinut lautalta ostaa. Miesseurueita oli useita, varmaankin matkalla katsomaan sunnuntaina pelattua Seattle Seahawks ja New York Giants -peliä. (Seahawks hävisi).

Yövyimme hotelli Maxwellissa, joka sijaitsi aivan Seattle Centerin (teatterit, areena, space needle jne) vieressä. Hotelli on avattu vasta tänä vuonna, joten kaikki oli säihkyvän uutta ja puhdasta. Huone oli iso ja sisälsi Tuomakselle tarpeellisen jääkaapin ja mikron. Henkilökunta oli varsin palvelualtista. Voin suositella, vaikka tyynyt olivat taas amerikkalaiseen tapaan vähän liian paksuja ja sänkyyn sai todella kiivetä (sen verran korkea patjakasa). Mutta se on Amerikkaa, pitää hyväksyä.

Lauantaina tapasimme sukulaiseni Lizin ja lyhyesti myös sukututkimustuttuni Denisen. Lizin isoäidin äiti Susanna Wuotila oli kotoisin Napuesta, Isostakyröstä ja Denisen isoäiti oli lähtöisin Ylistaron Isostakylästä.

Lizin, Panun ja Tuomaksen kanssa menimme ensiksi käymään Seattlen lastenmuseossa. Museo ei oikeastaan ollut mikään museo, vaan iso lasten leikkitalo erilaisine toimintoineen. Tuomas sai muun muassa leikkiä ostoksilla ja ravintolassa käymistä, uittaa laivaa purossa, laskea liukumäkeä, ajaa paloautolla ja ruuvata puupalikoita yhteen. Tuomas olisi varmaan viihtynyt museossa vaikka kuinka pitkään.

Lapsellisen museokokemuksen jälkeen nousimme Seattlen maamerkkiin eli Seattlen Space Needle -torniin. Hissi hujahti hurjaa vauhtia näköalatasanteelle, joka oli 160 metrissä. Näkymät olivat hienot, mutta päivä oli pilvinen ja sateinen, joten ihan vuorille asti ei näkynyt. Avaruussukkulamainen muoto oli jännän 60-lukulainen. Torni olikin rakennettu maailmannäyttelyä varten vuonna 1962.

Seattle Centeristä otimme korkealla katujen yllä kalisevan Monorail-junan, joka muutamassa minuutissa oli perillä Seattlen ydinkeskustassa. Kävimme syömässä ja tutkailimme pitkään Seattlen Pike Place Markettia eli vilkasta kauppatoria.

Tuomas nukahti, joten lähdimme kahville. Seattlessa kuuluisi tietysti käydä alkuperäisessä Starbucksissa, mutta sinne oli aivan liian pitkä jono, joten menimme vain lähistön kahvilaan. Mieleen jäi kuitenkin vahvasti kitaransa kanssa eläytyvä mies Starbucksin edessä, joka lauloi Princen "When doves cry" kappaletta (vm -84).

Kullakin kaupungilla on oma buzzinsa (pörinänsä) tai vibensä (tunnelmansa). Seattlen tuntui jokseenkin ihmeellisen rennolta. Ei nyt tietenkään yhtä rennolta kuin Amsterdam, mutta sinne päin.

Mietimme Lizin kanssa elokuvia, jotka on tehty Seattlessa. Sleepless in Seattle - (Tom Hanks- Meg Ryan) ja Singles (Matt Dillonin ja Bridget Fondan tähdittämä) kertoi 1990-luvun alun grunge-Seattlesta ja opiskelijoista. Katsoimme sen Lizin kanssa silloin, kun olimme itsekin molemmat vielä opiskelijoita. Ilmeisesti myös Loistavat Bakerin pojat (Bridgesit ja Michelle Pfeiffer) on kuvattu Seattlessa. Tv-sarjoista Seattle on kaiketi Frasierin kotipaikka.

Sunnuntaina tapasimme muita sukulaisiani eli Connorin ja hänen vaimonsa. Hänen isoäitinsä asettui aikoinaan asumaan Robertsiin, Montanaan ja äitinsä muutti sitten sotavuosina Seattleen. Montana on sellainen osavaltio, johon minun ja Panun vielä joskus tekisi mieli mennä. Ehkä sitten, kun Tuomas on isompi.

Connor ja Kathy veivät meidät Snoqualmien putoksille, jotka sijaitsevat noin 45 minuutin matkan päässä Seattlesta. Putoukset (82 m) ja Snoqualmien pikkukaupunki ovat taas tunnettuja elokuvasta ja tv-sarjasta Twin Peaks. Meillä oli oikein mukavaa. Kävimme syömässä periamerikkalaisessa dinerissa. Tuomas leikki siellä piilosta tuolien alla.

Matkalla takaisin Connor esitteli meille Seattlen kaupunginosia ja esikaupunkeja, kelluvia siltoja ja laivasatamia.

Jos meillä olisi ollut lapsenvahti ja enemmän päiviä, niin olisimme varmaan käyneet ehkä SAMissa eli Seattlen taidemuseossa ja shoppailleetkin, kun kerran isoissa tavarataloissa näytti olevan alepäivät. Amerikkalaisista tavarataloista Nordström on muuten alunperin seattlelainen.

Olen aina ajatellut, että Seattle on tosi sateinen kaupunki, mutta kunnon sadetta meillä oli vain oikeastaan lauantai-iltana. Sunnuntai oli jopa välillä aurinkoinen ja tänään maanantaina on ollut aivan ihanan kirkas päivä marraskuuksi. Varhain aamulla lautta kuljetti meidät takaisin kotiin Victoriaan, reitti meni pitkin Pugetin salmea mm. Whidbey Islandin ohi.

Lisää Seattle-kuvia voi katsella valokuva-albumistamme osoitteessa www.flickr.com/photos/kalmi

Kelownan keikka

Viime lauantaina meidän piti lähteä Kelownaan tapaamaan ystävääni Vickietä. Pakkasimme, heräsimme kukonlaulun aikaan, söimme, puimme ja raahasimme matkatavarat läheiselle hotellille, josta lähti lentokenttäbussi Victorian lentokentälle. Tsekkasimme itsemme sisään koneeseen ja menimme odottamaan pääsyä koneeseen.

Paitsi, että kone ei ollut paikallaan ja ulkona oli hirveä hernerokkasumu. Ensin ilmoitettiin, että kone ei pääse vielä laskeutumaan ja odotettavissa on noin tunnin viivästys matkaan, sitten noin puolen tunnin kuluttua kerrottiin, että koko lento on peruttu.

No, menimme WestJetin tiskille (siis piiiiiiitkän jonottamisen jälkeen) selvittämään mitä vaihtoehtoja olisi. Yksi olisi ollut lentää myöhemmin lauantaina Calgaryyn ja sieltä Kelownaan (olisi tarkoittanut lähinnä koko päivää lentokentällä - ei kiitos) ja toinen oli siirtää lento sunnuntaiksi ja kolmas rahat takaisin ja forget it.

Siirsimme lennon sunnuntaiksi ja samalla vaihdoimme paluupäivän maanantaista tiistaiksi, että edes jotain ehtisimme Kelownassa tekemään. Saimme taksisetelit ja ruokasetelit lentoyhtiöltä, joten no problem. Harmittihan se vähän, mutta kotona sitten vähemmän, kun huomasin, että olin unohtanut Tuomaksen Halloween-asun ja Vickien pyytämän kirjan kotiin.

Kelowna on muuten kaupunki Okanagan-järven rannalla suurinpiirtein Vancouverin ja Calgaryn puolivälissä. Alue on tunnettu hedelmä- ja viinitarhoistaan. Kuulin itseasiassa eilen uutisista, että hedelmätarhat (omenia, päärynöitä, kirsikoita, luumuja, persikoita yms) ovat vähentyneet Washingtonin kilpailun vuoksi ja viinitarhojen määrä on muutamien vuosien aikana kasvanut parista kymmenestä yli sataan. Joskus aiemmin alueella tuotettiin lähinnä hedelmäviinejä, mutta nyt siis oikeita viinejä. Alueella on kesällä kuivaa, aurinkoista ja lämmintä. Viinitarhoilla onkin isot kastelujärjestelmät.

Vickie on sukututkimusystäväni, jonka kanssa olen ollut yhteyksissä jo 90-luvulta lähtien. Kuten jo aiemmin eräässä postauksessani kerroin, hänen Tuulari-sukunsa tulee Lapualta. Hän on käynyt Suomessa kaksi kertaa. Hän kävi myös luonamme Tallinnassa vuonna 1999. Aiemmin tänä syksynä Vickie pistäytyi luonamme täällä Victoriassa.

Vickie oli meitä sunnuntaina aamupäivällä lentokentällä vastassa. Lähdimme ajamaan kohti Salmon Armia, jossa Vickien äiti Mavis ja poika George asuivat.

Söimme lounasta Georgen ja hänen perheensä luona. Tuomas oli innoissaan, kun Georgen tytöt (8 ja 11 v) esittivät hänelle voimistelutemppuja - kärrynpyöriä ja muuta sellaista. Georgen koira sai taas jälleen kerran varauksettoman ihailun osakseen ja tyttöjen kaniakin Tuomas silitti.

Tuomas pääsi osallistumaan lasten Halloween-tapahtumaan paikallisessa ostoskeskuksessa yhdessä Georgen tyttöjen kanssa. Tuomaksellahan oli jo Halloween-asu valmiina, kun olimme ostaneet pandakarhupuvun Victoriassa pidettyihin taaperoiden pippaloihin.

Salmon Armissa asui aikoinaan paljon suomalaissiirtolaisia. Monet olivat kotoisin juuri Lapuan seutuvilta ja aluksi rakensivat Kanadan rautateitä ja myöhemmin työskentelivätkin niiden palveluksessa. Kävimme myös White Lakessa, jossa Vickie asui lapsena. Näimme upeita vuorimaisemia ja kirkkaina kuultavia järviä sekä paljon kanadalaista maaseutua.

Kelownan ja Salmon Armin ympäristössä syysvärit hehkuivat paljon kirkkaampina kuin täällä Victoriassa, jossa ruskaa tuskin onkaan. Eihän täällä ole ollut pakkasiakaan. Illaksi palasimme lähelle Kelownaa Joe Richin laaksoon, jossa Vickie asuu miehensä Joen kanssa. Joe oli paistanut meille mehukasta kinkkua. Ei kuitenkaan tullut joulu mieleen, sillä kinkku oli sivelty ruskealla sokerilla. Kinkun kanssa oli porkkanoita, vihreitä papuja ja perunasuikalelaatikkoa. Hieno Halloween-aaton ateria siis.

Itse olin varmaankin ylittänyt itseni ja vein tuliaisiksi itse tehtyä pullaa. Kardemumman olin ottanut mukaan jo Suomesta, että tulisi varmasti oikeanlaista. Tuomas on jännä, että vaikka ei ole eläissään pullaa saanut, kuin ehkä mumman luona palasen, niin kyllä hän oli heti pullaa kärttämässä. Mikähän siinä oikein on? Voiko olla pullahiiri jo syntyessään... Sitten hän sanoi "kiitto" ja "nam nam".

Vickie oli järjestänyt kaiken todella kivasti, meidän ei tarvinnut stressata mistään. Hän oli jopa lainannut Tuomakselle sängyn ja kaivanut kellarin kätköistä leluja. Tuomas sai leikkiä Tuomas-veturilla. Pihalla Vickien kaksi isoa koiraa antoivat Tuomakselle reippaat naamapusut. Poika vain nauroi.

Maanantaina oli sitten viininmaistelupäivä. Kävimme Summerhill Pyramid wineryssä, joka on tunnettu pyramidinmuotoisesta varastostaan.

Pyramidissa ei kuulemma mikään pilaannu ja kuulemma jonkun parkinsonintautikohtauksetkin olivat sielläolon ajaksi lakanneet.

Kuohuviini oli pirtsakkaa, mutta tarjoillut kaksi valkoviiniä olivat saksalaistyyppisiä - en ole rieslingin ja gewürztraminerin ystävä. Punaviini taas oli laimeaa Merlot'a. Kierros viinitarhalla ja pullottamossa oli kuitenkin oikein mukava.

Viinitarhan jälkeen lähdimme käymään BC Fruit Packers (nykyisessä Okanagan Tree Fruit co-operative) osuuskunnassa, tämä oli tietenkin Panun suosikkikohde. Osuuskunnalla oli varsin isot pakkaus- yms. tilat Kelownassa. Kävimme myymälässä, jossa ostimme erilaisia omenia, päärynöitä ja luumuja. Täytyy sanoa, että hauskat Kalle -nimiset tummanpunaiset päärynät olivat kyllä parhaita päärynöitä, mitä olen eläissäni syönyt. Eikä Honeycrisp-omenatkaan mitään huonoja olleet. Todella mehukkaita.

Tiistaina oli Panun vuoro tehdä miesten juttuja. Hän pääsi Vickien pojan Eddien kanssa vuorille, kun Eddie kävi siellä tukkirekallaan hakemassa lastin sahalle Kelownaan.

Tuomaskin sai käydä hetken istumassa tukkirekan ratin takana. Palattuaan Panu kertoi, että oli ollut todella mielenkiintoista. Eddie oli myös kertonut eri työvaiheista. Vuorilla oli pieni kerros luntakin. Korkeimmillaan olivat käyneet 1700 metrissä.

Ennen lentomatkaa takaisin Victoriaan kävimme vielä Knox Mountainilla, josta oli todella hienot näkymät auringon paistaessa Kelownan ja Okanagan-järven ylle.

Vesielämää Vancouverissa

Vancouver oli pilvenpiirtäjiä, kuhinaa, rantaviivaa, Stanley Parkia ja lyhyellä vierailullamme myös jatkuvaa SADETTA. Osallistuimme Tuomaksen kanssa Panun työmatkalle Vancouveriin sunnuntaista keskiviikkoon.

Matkanteko oli tällä kertaa varsin helppoa. Victorian bussiasemalta otimme bussin Vancouverin keskustaan. Eli täällä saarella kun olemme, niin bussi ajoi ensin puolen tunnin matkan lauttarantaan Swartz Bayhin, sieltä lauttaan ja Tsawwassasissa pos lautalta ja noin tunnin matkan Vancouverin keskustaan. Tuomaksella oli onneksi bussissa uusiseelantilainen Brian-niminen nuoriherra leikkiseurana.

Huoneistohotellimme Times Square Suites oli tosi hyvin varusteltu. Sviitissä oli makuuhuone ja olohuone avokeittiöllä. Keittiössä oli astianpesukone, hella, mikroaaltouuni, kahvinkeitin, vedenkeitin, jääkaappi, pesukone ja rumpukuivaaja. Kylpyhuoneessa oli kunnon amme ja televisiossa oli paljon kanavia. Pesukonetta tulikin sitten käytettyä, kun oli tuo pikkumies mukana.

Hotellin sijainti oli varsin ideaali, todella lähellä Stanley Parkia, mutta kuitenkin downtownin kupeessa Robson Streetin varrella.

Ainoat miinukset olivat kaiketi vilkas katu ja (ehkä turhan) lämmin makuuhuone. Toisille lämpötila olisi varmaan ollut oikein sopiva, mutta me olemme tottuneet viileään.

Suurin pettymys (tai kyllähän me tiesimme, kun olimme kerran säätiedotuksia vilkuilleet) Vancouverissa oli sää. Ensin ei satanut, sitten satoi vain pientä sadetta, sitten isompaa sadetta ja sitten aina vain isompaa ja kylmempää sadetta.

Maanantai oli varsin sateinen, tiistai ei onneksi ihan niin. Keskiviikkona aurinko jo pilkahteli, mutta meillä koitti jo kotimatka.

Sunnuntaina kiertelimme kaupungilla, maanantaiksi piti sitten jo keksiä sadekelin tekemistä. Päätimme mennä uimaan, koska Tuomas on sellainen pieni vesipeto.

Löysimme Vancouver Aquatic Centerin ihan keskustan kupeesta. Siellä olikin varsin mukavat kaksi taaperoallasta, jossa toisessa oli pieni vesiliukumäki.

Taaperoaltaat ovat siinä mielessä täällä Kanadassa (kahden kokemuksen perusteella) erilaisia, että vesi on kyllä todella lämmintä, sellaista vauvojen kylpyvesiluokkaa eli ehkä noin 37 astetta.

Tuomas halusi taas sukellella ja sukellella. Mietin, että koska pojan voisi oikein laittaa uimakouluun, kun yrittää jo kovasti uida. Ehkä ei kuitenkaan vielä, kun ei varmaankaan ymmärrä, että veteen voi myös hukkua.

Kävimme uimisen jälkeen lounaalla ja Panu vei ystävällisesti Tuomaksen nukkumaan hotelliin, ja itse sain vähän shoppailla. Kummatkaan miehenpuolet meidän perheessä eivät tykkää kaupoissa käymisestä - varsinkaan naistenvaateliikkeissä. Toinen lähtee karkuun ja toinen on kiukkuinen.

Tiistaina olikin Panun työpäivä esityksineen ja tapaamisineen, joten minä ja Tuomas lähdimme Stanley Parkiin Vancouverin akvaarioon.

Tuomas oli aluksi hyvin kiinnostunut kaloista, merihevosista, meritähdistä ja muista merenelävistä.

Näimme akvaarion sisätiloissa mm. haikaloja, rauskuja ja isoja kilpikonnia. Akvaarion leikkinurkassa Tuomas sai puuhailla ja kokeilla miltä simpukat ja ja meritähdet tuntuvat käteen. Tuomas oli hyvin innostunut, kun sai laittaa kätensä kylmään veteen ihan luvan kanssa. Ehkä vähän liiankin.

Akvarion ulkoaltaalla alkoi maitovalasshow. Ei siis delfiinishow, vaikka näimme niitäkin. Maitovalaat ovat valkoisia ja niillä ei ole selkäevää. Siis jos joku miettii. Ovat noin neli-viisimetrisiä. Tuomaskin tykkäsi, kun sai taputtaa valaiden sylkemis-, hyppimis- ja puhumistempuille. Näimme ulkoaltaissa myös saukkoja ja hylkeitä.

Monen tunnin kiertely akvaariossa ja pienimuotoinen lounasruokailu väsytti pojan niin, että hän nukahti rattaisiin Stanley Parkissa. Kiertelin jonkin verran puistossa, mutta sitten alkoi taas ripotella vettä.

Panu tuli työkuvioistaan takaisin joskus viiden aikaan ja sain viettää taas "omaa aikaa" ja käydä Vancouverin taidemuseossa. Halusin käydä, koska olin lukenut, että museossa on hyvä kokoelma kanadalaisen taidemaalarin Emily Carrin maalauksia.

Emily Carr oli syntynyt Victoriassa. Hänen syntymäkotinsa on todella lähellä Victorian asuntoamme. Hän on myös asunut St Andrews Streetillä eli samalla kadulla kuin me. Hänen kahdella sisarellaan oli talot tässä ihan nurkalla. Emily maalasi lähinnä metsää ja intiaanien toteemipaaluja.

Olin hyvin tyytyväinen, kun taidemuseossa oli näyttely "In dialogue with Carr", jossa nykytaiteilijat peilasivat omia teoksiaan Carrin teoksiin. Käytännössä samassa huoneessa oli aina jonkin nykytaiteilijan ja Carrin teoksia. Nyt vähän harmitti, kun emme käyneet Sointulassa käydessämme viereisellä saarella Alert Bayssa, jossa on vanha intiaanikylä. Emily Carr oli maalannut sieltä paljon eri teoksia. Mutta tuskinpa Alert Bay näyttää enää samalta kuin Emilyn aikoihin.

Tuomasta ei ole nykyisin niin kovin hauska viedä illalliselle ravintolaan. On ehkä hänelle vähän tylsää ja kuten voitte arvata, niin tylsistynyt taapero tekee kaikkea tuhmaa. Ratkaisimme asian hakemalla lähiravintoloista ruokaa kotiin. Oli kerrassaan leppoissa ja viinikin tuli halvemmaksi, kun sen haki paikallisesta supermarketista. Kokeilimme japanilaista (ei sushia), korealaista ja afrikkalaista ravintolaa. Parasta oli japanilainen kala-äyriäis-nuudeliruoka ja teriakikana.

Liekö syynä sateinen keli vai jotkin kanadalaiset pöpöt, niin Tuomas toi kuitenkin Vancouverin tuliaisina nuhan ja keskiviikkoillalla oli myös pientä lämpöä. Torstaina nuha kuitenkin jo hieman hellitti, eikä lämpöäkään enää ollut, joten uskalsimme tänään perjantaina mennä Tuomaksen kanssa taaperoiden Halloween-juhliin. Tuomas oli pukeutunut pandakarhuksi ja sopi hyvin joukkoon leijonien, apinoiden, dinosaurusten, mehiläisten ja koppakuoriasten kanssa

Huomenna on sitten taas luvassa reissausta, kun lennämme viikonlopuksi Kelownaan suomalaista sukujuurta olevan ystäväni Vickien luokse.

Tofino - sademetsiä ja surffaajia

Blogikirjoittamiseni näemmä hieman jätättää. Eli tarkoitus olisi kertoa viime viikonlopun matkastamme Tofinoon.
Nyt on lauantai ja tulimme sieltä jo maanantaina. Olen pitkin viikkoa yrittänyt kirjoittaa tätä blogia, mutta Tuomas ei suostunut nukkumaan pariin päivään ollenkaan päiväuniaan, joten en minäkään ole saanut mitään tehtyä. Onneksi eilen ja tänään hän on sitten nukkunut ne kolmen tunnin superpäikkärinsä. Ilman päikkäreitä Tuomas on iltaisin joko hyperaktiivinen duracell-pupu tai sitten kitinä-Kalle.

Mutta, siis Tofinoon. Vuokrasimme auton ja lähdimme matkaan lauantaina. Tofino sijaitsee Vancouverin saaren länsirannikolla noin 5 tunnin matkan (taaperoiden kanssa matkustavat kertovat tämän puolellatoista) päässä. Noin 1500 asukkaan kylä on Pacific Rimin luonnonpuiston vieressä kapean niemen kärjessä. Suurin nähtävyys luonnonpuistossa on Long Beach eli "pitkä ranta".

Tofinon kylän oman kotisivut kertovat, että "Ikivanhat rannikon pohjoiset sademetsät, häkellyttävät näköalapaikat,kilometrit koskematonta hiekkarantaa ja upea luonto villieläimineen ja kasveineen houkuttelevat Tofinoon yli miljoona vierailijaa vuodessa."

Matkalla Tofinoon pysähdyimme pariksi tunniksi Nanaimossa, joka on kaiketi saaren toiseksi suurin kaupunki. Nanaimoonhan suomalaisetkin siirtolaiset tulivat kaivosmiehiksi jo 1800-luvulla. Kävimme kylässä kaukaisten sukulaistemme luona. Perheen isäntä oli nimeltään Mielty ja hän oli syntyisin Sointulasta, Malcolm Islandilta, jossa siis kävimme syyskuun puolivälissä. Tuomas oli kylässä kuin kotonaan ja jälleen kerran aivan otettu perheen koirasta.

Nanaimosta tie Tofinoon kulki Port Alberninin kautta, jota kutsutaan saaren "lohikaupungiksi". (Täällä on muuten vähän eri lohet kuin koto-Suomessa). Port Alberninin jälkeen maisemat tulivat varsin jylhiksi ja upeiksi, oli järviä ja vuoria ja vuoria ja vuonoja.

Tofinossa olimme vuokranneet sviitin Tofino Inlet Cottagesista. Todella kiva ja suojainen paikka. Mökki oli sisältäkin erittäin hyvässä ja siistissä kunnossa. Lisäksi kohtasimme sellaista palvelualttiutta, jota ei ihan joka päivä tule vastaan. Voin suositella, jos joku joskus Tofinoon aikoo.

Ilta jo pimeni, kun saimme tavarat purettua, joten Panu kävi kylän osuuskaupassa hakemassa iltapalaa ja aamupalaa. Tuomaksen kanssa ihmeteltiin sillä välin mökkiä ja salaperäistä ekstravuodetta, joka oli luolamaisesti piilossa seinän takana. Ja kyllähän Tuomas halusi heti tutustua myös mökin televisiovarustuksiin ja kaukosäätimiin. Hän avasi television ja löysi sopivasti heti kanadalaisen lastenkanavan TreeHousen.

Sunnuntaina ihmettelimme syvästi, sillä sää oli hyvin aurinkoinen. Säätiedotukset olivat pitkin viikkoa luvanneet vain sadetta ja sadetta. Vancouverin saaren länsirannikko on sitä paitsi hyvin sateista seutua. Lähdimmekin sitten heti aamulla tutustumaan Long Beachin upeisiin hiekkarantoihin. Lämpöasteita oli jotain 12-15 astetta. Kävelyretki rannalla oli oikein mukava. Tutkailimme yhdessä ajopuita ja simpukoita. Tuomas tykkäsi sotkea käsiään hiekassa ja minä otin paljon valokuvia. Long Beachilla ja muillakin niemenkärjen rannoilla oli paljon surffaajia. Aallot olivat ihan kunnon kokoisia.

Long Beachilta lähdimme käymään sademetsässä. Laudoilla päällystetty polku kulki varsin mielenkiintoisen näköisessä metsässä. Saniaisia kasvoi valtavasti ja isot jättituijat (Western red cedars) olivat sammalten peittämiä. En edes tiedä mitä kaikkia puita metsästä löytyi, sen verran vieraita ovat nämä hemlokit ja douglaskuuset suomalaisiin metsiin tottuneelle.

Seuraava päivä olikin sitten sateinen, mutta pistäydyimme vielä yhdellä rannalla ennen kotiinlähtöä. Sielläkin oli runsaasti surffaajia.

Eilen eli perjantaina kävin taas jokaviikkoiseen tapaani James Bayn community schoolin Zumbassa. Ohjaajamme on hyvin innostava kuubalainen Isabel, joka on aikoinaan kuulunut Kuuban maratonjoukkueeseen ja voittanutkin jotain maratoneja. Hän kertoi meille, että lapsena häntä sanottin aina "taksiksi", kun oli koko ajan juoksussa.

Tänään kävimme puolestaan tutkailemassa Panun ja Tuomaksen kanssa Victorian lähistöllä olevaa lohipuroa. Taisivat kuitenkin olla nukkumassa, kun ei vielä näkynyt. Ovat kuulemma hieman myöhässä ja suurin osa vasta parveilee järvellä lähellä puron läheisyydessä. Muutama on kuitenkin jo kipuamassa ylävirtaan. Lohien sijasta näimmekin intiaanikalastajia, jotka olivat opettamassa lapsilleen jotain vanhoja pyyntitaitoja. Täällä intiaaneja sanotaan usein nimellä "First Nations people". Monet asuvat reservaateissa (=nuhjuisissa trailer parkeissa). No, en odottanutkaan, että tiipiissä asustaisivat, mutta köyhää väkeä ovat.

Huomenna lähdemme lautalla Vancouveriin. Tai toivottavasti lähdemme, sillä tuolla ulkona kuulostaa olevan aikamoinen tuuli. Tänne olikin annettu kovan tuulen varoitus. Lauttamatka kestää 1,5 tuntia. Panulla on Vancouverissa työtapaamisia ja esitys yliopistolla. Palaamme sitten keskiviikkona taas yhtä kaupunkia rikkaampana. Ainut masentava juttu asiassa on säätiedotus. Se lupaa sadetta tai sadekuuroja jokaiselle päivälle. No, menemme varmaankin akvaarioon, joten siellä se sadekaan ei haittaa.

Vauvarokkia, perhosia ja matkasuunnitelmia

Tuomas istuu sylissäni, ja kuuntelen Spotifystä 80-luvun rockia ja poppia. Toisenlaista rockia oli perjantaina aamupäivällä, kun olimme Tuomaksen kanssa paikallisen kansalaisopiston muskarissa "Baby Rockissa" kuten he itse sitä kutsuvat.

Muskari täällä on hyvin samanlainen kuin muskari kotona Helsingissä. Paitsi tietysti, että laulut ovat englanniksi. Ja Tuomaksen kanssa on välillä yhtä noloa kuin Myllypuron MLL:n muskarissakin. Muut istuvat kiltisti äitiensä, isiensä (1 kpl), isoäitiensä (2 kpl) ja lastenhoitajiensa (1 kpl) sylissä, kun Tuomas voi pompata tanssimaan keskelle rinkiä tai "soittamaan" kitaraa yhdessä kitaraa soittavan muskariopen kanssa. Tai sitten Tuomas menee kokeilemaan, olisiko luokkahuoneen ovi mahdollisesti auki ja pääsisikö sieltä karkuun. Tai aukeaisiko tuo pianon kansi...

Tässäpä yksi laululeikki, jota me joka perjantai leikimme. Se kertoo kirpusta, joka kiipeää varpaasta ihan päälaelle asti:

On my toe there is a flea,

Now he’s climbing up on me,

Past my stomach, past my nose,

On my head where my hair grows.

On my head there is a flea
Now he’s climbing down on me,

Past my stomach,

past my knee,

On my toe,

Take THAT, you flea! (tässä kohdassa sitten lätkitään varpaita...)

Perjantaina illalla oli vuorossa pyykinpesua. Yleensä pyykki on Tuomaksen vaatteita tai Panun lenkkivaatteita. Pyykkäys täällä meidän talossa tapahtuu alhaalla kellarissa, jossa on päältäladattava pesukone ja iso kuivausrumpu.

Vuokraemäntä on bisnesnaisena pistänyt pesukoneen ja kuivausrummun kolikoilla toimiviksi. Jossain huuhtelun alkupäässä pitäisi sitten laittaa koneeseen huuhteluainetta, ja en minä tietenkään jaksa seisoa siellä katsomassa, että koska se tapahtuu. Niinpä huuhteluainepullo on edelleen lähes täynnä. Eipä tuo kai mitään haittaa.

Tänään lauantaina vuokrasimme auton ja kävimme Butterfly Gardensissa eli perhospuutarhassa, joka sijaitsee Victorian pohjoispuolella noin 20 minuutin ajomatkan päässä. Puutarha oli sisätiloissa ja siellä oli trooppisen kosteaa.
Perhosista kaiketi kaunein oli Blue Morpho - valtavan iso sininen perhonen, mutta hyvin vaikea kuvattava. Se ei viihtynyt hetkeäkään paikallaan, paitsi siivet suljettuna. Silloin näkyivät siipien suuret silmät, mutta väri olikin siipien alapuolella ruskea.
Tuomasta kiinnostivat perhosten lisäksi puutarhan vesiputoukset ja purot. Olihan siellä myös pari flamingoa ja värikkäitä kaloja ja papukaijoja.

Huomenna menemme kannustamaan Panua tämän juostessa Victorian maratonia. Maraton juostaan ihan asuntomme läheltä. Sää ei onneksi näytä olevan ihan yhtä sateinen kuin tänään, vaan ennusteen mukaan 17 astetta ja puolipilvistä, aamulla ehkä hieman sadekuuroja.

Ensi viikon lopulla aiomme lähteä Vancouverin saaren länsiosaan Tofinoon, jota ihan kaikki paikalliset kehuvat "sinne teidän pitää mennä".

Siellä on upeaa rantaa silmänkantamattomiin ja paikka olisi sellaisen aktiivisen ulkoilmaihmisen paratiisi. Ikävä kyllä, montaa asiaa (melontaa, kalastusta, surffausta, haastavia vaelluksia, karhuretkiä yms) ei ole niin hyvä toteuttaa Tuomaksen kanssa. Ehkä me sitten vain otamme rennosti ja sadesään sattuessa luemme yhdessä Lorutoukka-kirjaa.

Kukkia ja valaita

Tänä viikonloppuna olemme olleet Victoriassa, mutta viime viikonloppuna olimme taas reissussa.

Kävimme viikko sitten USA:n puolella. Lähdimme lauantai-aamuna Victorian läheltä Sidneyn lauttasatamasta Anacortesiin, Washingtoniin. Lauttamatka kesti hieman alle kolme tuntia. Meillä oli vuokra-auto, joten matkanteko Washingtonin osavaltiossa oli helppoa.

Matkan tarkoitus oli tällä kertaa sukulointi, joten nähtävyyksien katselu jäi vähemmälle. Paitsi näimme me tietysti upean Deception Pass -sillan, jolta näkymät olivat aivan huikeat. Oak Harborissa asuu äidinpuoleisia sukulaisiani, joiden kanssa olen kirjoitellut sähköposteja jo kymmenen vuoden ajan. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun näin heidät livenä.

Tunsimme olevamme hyvin tervetulleita, ja äitini sukulaismies Walter, joka on laivastosta eläkkeellä, varasi meille huoneet paikallisesta Navy Lodgesta. Mietin vähän alkuun, että kuinka kummassa se on mahdollista, mehän olemme ihan eri maan kansalaisiakin. Sitten selvisi, että kyseisellä alueella on lähinnä laivaston kauppoja, Navy Lodge ja jotain muuta vähemmän sotilaallista. Varsinainen laivaston lentotukikohta on siirtynyt kauemmas kaupungin ulkopuolelle.

Oak Harborin lisäksi kävimme myös Mount Vernonissa, jossa sukulaiseni Patricia asuu.

Erikoista matkassamme oli se, että molemmilla lauttamatkoilla näimme miekkavalaita. Lautta kulki Yhdysvaltojen San Juan -saarten (San Juan Islands) välitse. Yritin parhaani mukaan saada valaat ikuistettua, mutta ne olivat aika nopeita pyrähdyksiä, joten kuvissa näkyy vain vähän pyrstöä tai evää. Toissapäivänä lauantaina näin myös hylkeen, se kalasteli lokin kanssa Victorian Oak Bayn rannalla.

Keskiviikkona saimme vieraan Kelownasta. Sukututkimusystäväni Vickie tuli muutamaksi päiväksi käymään ja juhlistamaan syntymäpäivääni.

Vickien Tuulari-suku tulee Lapualta. Vickie kuuluu Jaakko Ilkan jälkeläisiin, joten hän on kaukaista sukua minulle ja varmaan aika monelle muullekin pohjalaiselle.

Syntymäpäivänäni torstaina sään haltijat olivat onneksi iloisella mielellä ja lähettivät tänne Victoriaan aurinkoa ja lämpöä. Vietimme mukavan päivän Butchart Gardensissa, joka lienee Victorian ympäristön ykkösnähtävyys.

Panukin oli ottanut töistä vapaata, koska hänellä oli konferenssi viikonloppuna. Minulla oli uusi kamerani, joten sain runsaasti harjoittelua kukkapenkkien kuvaamisesta.

Muutama siemenpussi lähti tietenkin mukaan. Illalla oli vuorossa kakkua ja cavaa.

Perjantaina lähdimme Vickien ja Tuomaksen kanssa käymään Sookessa, joka on kaupunki Victorian lähellä Vancouverin saaren etelärannalla.

Näkymät ovat, kuten Vickie totesi, "tästä Japaniin..." Sookessa kävimme kanadansuomalaisen Royn luona. Hänellä oli aivan ihana pieni koira, josta Tuomas todella tykkäsi. Hän heitteli koiralle palloa uudestaan ja uudestaan.

Utopiaa etsimässä

Viime viikonloppuna kävimme Sointulassa, joka sijaitsee Malkosaarella (Malcolm Island) aivan Port Mc Neilin kupeessa Vancouverin saaren pohjoisosassa. Ajoaika Victoriasta sinne on noin 6,5 tuntia. Panua Sointula kiinnosti ihan työnsä puolestakin, tutkiihan hän osuuskuntia, ja niitä mahtuu Sointulan historiaan.

Sointula oli suomalaissiirtolaisten perustama utopia. Suomalaiset kaivosmiehet olivat kyllästyneet Nanaimon kaivoksien tylyyn meininkiin ja pyysivät Suomesta apuun Matti Kurikkaa, joka oli utopisti, sosialisti ja lehtimies. Kurikan johdolla he ostivat Malkosaaren omaksi utopistiseksi yhdyskunnakseen vuonna 1901.

Tarkoitus oli luoda yhteisö, jossa oli yhteisomistus ja kaikki olisivat samanarvoisia. Lapsille oli päiväkoti, jotta myös naiset voisivat tehdä töitä kuten miehet. Sointulassa oli säännölliset voimistelutuokiot, musiikinopetusta, konsertteja ja näytelmiä.

Utopialla oli kuitenkin nopea loppu. Sointulassa oli paha tulipalo, Kurikka teki huonoja päätöksiä, maanviljely ei kannattanut ja velkojat olivat niskassa. Neljän raskaan vuoden jälkeen siirtolaiset palauttivat saaren takaisin Brittiläiselle Kolumbialle. Osa, kuten Kurikka, jätti saareen taakseen, mutta osa suomalaisista jäi elämään Sointulaan, ja he ostivat itselleen maata.

Sointulasta tulikin arkisempi ja käytännöllisempi suomalainen yhdyskunta, jossa keskityttiin kalastukseen ja metsätöihin. Saari pysyi pitkään hyvin suomalaisena, kunnes 60-luvun lopulla saari sai uusia asukkaita yhdysvaltalaisista hipeistä, jotka halusivat "takaisin luontoon". Nykyään Malkosaarella on noin 800 asukasta, joista noin 50 puhuu vielä suomea.

No, se lyhyesti Sointulan historiasta. Lauttamatkan jälkeen menimme syömään lounasta kahvilaan, joka oli vastapäätä Sointulan vuonna 1909 perustettua osuuskauppaa. Kalakeitto oli kerrassaan herkullista. Kävimme ruokaostoksilla osuuskaupassa ja sitten hakemassa Sointulan rautakaupasta minulle kumpparit, kun viikonlopusta vaikutti tulevan sateinen. Menimme katsomaan kalastaja-aluksia Sointulan venesatamaan, ja sen jälkeen meillä olikin treffit Gloria Williamsin kanssa Sointulan museossa.

Gloria on yksi museon vapaaehtoisista työntekijöistä. Hän kertoi sukunsa tulevan Kokkolasta. Museo oli täynnä Sointulan historiaa. Esimerkiksi suomalaisten seuraintalossa ollut esirippu roikkui museon seinällä. Esiripussa oli sirppiä ja vasaraa ja suomalaiskansallista maisemaa. Tuomas oli aluksi ihan tylsistynyt Panun Ergo-repussa, mutta sitten innoissaan, kun sai luvan kulkea ympäriinsä ja paukuttaa rumpua sekä soittaa urkuharmonia.

Majapaikkamme sijaitsi Sea 4 Miles Cottages -nimisessä paikassa. Sointulan entisen majakanvartijan tytär Jill Miles ja hänen miehensä olivat rakennuttaneet kaksi mökkiä ihan rannan kupeeseen Kaleva Roadille. Näköala mökin ikkunoista oli ihan huikea ja varustelutaso hyvä. Rannalla kävellessä kuului, kun isot korpit raakkuivat suurissa kuusissa (vai olivatko ne Hemlokkeja tai jotain).

Seuraavana päivänä lähdimme tutkimaan saarta perusteellisemmin. Panu kävi aamun juoksulenkillään Mateoja traililla eli Mateojan polulla saaren keskiosassa ja puolenpäivän aikoihin lähdimme katsomaan majakkaa Pultenay Pointiin. Huomasimme rannalla, että puissa kasvoi valtavasti naavaa. Ilma olikin todella raikasta ja puhtaan oloista.

Seuraavaksi lähdimme pikkuvaellukselle Beautiful Bay trailille eli "Kauniin lahden polulle". Se alkoi Bere Pointin leirintäalueelta. Polun varrella kasvoi pohjoista sademetsää. Panun mielestä oltiin kuin Ugandassa. Metsä oli todella tiheää. Aluksi joka puolella oli Salal-pensasta, jonka marjat ovat kai jotain puolukan ja mustikan välistä. Polun varrella oli näköalapaikka, josta pystyi bongaamaan valaita (tai oikeammin nämä Orcat eli Killer whalesit ovat delfiinejä). Emme kyllä nähneet yhtään, mutta kuulimme leirintäalueella, että valaita oli ollut rannan lähellä aiemmin päivällä.

Illan tullen pistäydyin vielä Sointulan hautuumaalla. Kuten voi odottaa, se oli täynnä suomalaisin sukunimin varustettuja hautapaaseja. Omalta kohdalta mielenkiintoisin oli hautakivi, johon oli haudattu kapteeni William Mielty ja neljä muuta miestä, jotka olivat kuolleet Ocean Star-laivalla 60-luvulla. Isoäitini tyttönimi kun on Mielty ja tämä sukunimi ei ole kovin yleinen. Voisin sanoa, että hän varmaankin oli kaukainen sukulainen.

Lähdimme Sointulasta maanantai-aamuna heti sen jälkeen, kun olimme ostaneet bensaa paikalliselta Co-op-huoltamolta. Sointulan keskusta vaikutti yllättävän elävältä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja kaupan edessä olevalla penkillä keskusteltiin vilkkaasti.

Laitoin paljon kuvia Sointulan matkaltamme kuva-albumiin Flickriin. Katso kuvat täältä!

Leikkipuistossa

Tänään aamupäivällä käytiin Tuomaksen kanssa leikkipuistossa. Tuomas tietenkin marssi ensimmäiseksi tämän auton (=titon) luo ja kiipesi ratin taakse. Tuomas on niin poika-poika. Leikkipuistossa oli runsaasti lapsia äitiensä, hoitotätiensä ja isiensä kanssa.

Yhtä äitiä kiinnosti, mitä kieltä puhuin pojalleni, ja siitä kehkeytyikin mielenkiintoinen keskustelu, joka polveili kielistä vähemmistökansallisuuksiin ja lopulta äitiyslomapäivien vertailuun.

Leikkipuisto on sekin siellä isossa Beacon Hill -puistossa. Matkalla näimme mustia variksia, oravia, sorsia, riikinkukkoja, eri rotuisia koiria ja haikaroita.

Puolenpäivän jälkeen nukutin Tuomaksen päiväunille. Hän tahtoo edelleen nukahtaa vaan rattaissa, niinpä mennään ajelulle ja sitten kannan hänet sisälle nukkumaan. Sellaista kätevää, isoa vedenpitävää kuistia kun ei täällä ole.

Tällä kertaa yhdistin nukutusajelun pikku kauppareissuun. Lähin kauppa on pienehkö ruokapuoti Niagara Streetillä. Puoti oli kyllä mukavan oloinen, paikallisia tuotteita ja luomua. Supermarketti on sitten korttelin tai parin verran kauempana eli Thrifty Foods.

Televisiota en ole täällä ollessani ehtinyt katsoa, paitsi sivusilmällä lastenkanavia. Lukemisetkin ovat jääneet vähiin, paitsi että tänään luin Good Housekeeping -lehteä ja mainoksia. Opin muun muassa sen, että kuivausrumpuun kannattaa heittää sekaan myös yksi kuiva pyyhe. Se imee kosteutta, ja pyykkikasa kuivuu näin nopeammin. Puutarhahuonekalut taas kannattaa valella etikalla, niin ei tule hometta, sanoo Heloise palstallaan. On tämä kyllä niin kotiäiteilyä.

Säästä sen verran, että aamulla oli pilvistä ja nyt iltapäivällä sataa. Aika paljon täällä on satanut, ja lämpötilat ovat olleet samanlaisia kuin Helsingissä. Eli tänäänkin aamupäivällä oli 13 astetta kun lähdimme kotoa. Loppuviikoksi ennustetaan sellaista 17 astetta ja sadekuuroja melkein joka päivälle. No, syksyhän tämä on.

Huomenna piti olla ensimmäinen Zumbatunti täällä, mutta ei nyt sitten olekaan, kun Panulla on joku tärkeä työmeno samaan aikaan. Menen sitten tänään ihan tavalliseen aerobikkiin, niin tulee muutakin liikuntaa kuin vaunukävelyä.

Beacon Hillin kotieläinpihalla

Olemme nyt asuneet muutamia päiviä täällä Victoriassa. Olin aluksi niin väsynyt ja Suomen ajassa, etten oikein jaksanut edes päivittää tätä blogia. Victorian asuntomme sijaitsee puutalossa lähellä isoa Beacon Hillin puistoa. Olemme käyneet siellä jo useamman kerran. Kävimme tänäänkin. Tällä kertaa vierailimme puiston kotieläinpihalla. Tuomas tykkäsi, kun sai silittää vuohia. Katso video, niin näet.


Asunnostamme vielä sen verran, että asuintalossamme on viisi huoneistoa. Tämän talon naapureistamme olen tavannut vasta Paulin, joka asuu pohjakerroksessa ja opiskelee viulunsoittoa yliopistolla. Viulun ääntä en ole kuullut, joten taitaa harjoitella jossain ihan muualla.


Kun saavuimme Victoriaan vuokraemäntämme Joan oli meitä asunnolla vastassa kahden pienen valkoisen koiransa kanssa. Tuomas oli tietysti koirista aivan ihastuksissaan.

Asuntomme on täysin kalustettu, on televisiot, mikrot, kahvinkeittimet, lautaset ja jopa liinavaatteet. Asunnossa on tiettyä englatilaishenkisyyttä, on kokolattiamatot, paljon pöytälamppuja, tummia lipastoja ja seinillä paljon maalauksia.



Aluksi Tuomas oli minulta koko ajan kateissa, kun hän juoksi asunnon läpi ympyrää huoneesta toiseen. Ulkona on aidattu sisäpiha, jossa runsaasti kukkia ja puita. Valitettavasti myös korkeita kivirappusia, joten Tuomaksen kanssa saa olla tarkkana.

James Bayn asuntoalue, jossa asuntomme siis sijaitsee, on hyvin rauhallinen. Täällä on paljon todella kauniita vanhoja taloja ja hyvin hoidettuja puutarhoja.



Selasin paikallista kiinteistölehteä ja huomasin, että keskivertotalosta (3 makuuhuonetta)alueella pyydetään noin 600 000 Kanadan dollaria (n.450 000 euroa). Ihan samanlaisia hintoja kuin kotona Helsingin Vartioharjussa.

Vanhojen puutalojen lisäksi siellä täällä on matalia kerrostaloja ja vanhainkoteja. Victoria on ylipäätäänkin suosittu asuinkohde eläkeläisille. Onhan täällä Kanadan leudoin ilmasto.

Viikonloppuna teimme runsaasti ruoka- yms. hankintoja. Meillä oli auto vuokralla. Tuomakselle hankimme matkasängyn ja minä sain pehmeän ja matalan tyynyn (kun olen vähän nirso tämän niskani kanssa). Kävimme myös katsomassa Panun työpaikkaa yliopistolla ja ajelimme ympäri Victoriaa.

Keskustaan ei ole täältä pitkä matka, olisiko vähän yli kilometri. Kaupungille mennessä ensin tulevat vastaan Brittiläisen Kolumbian historiallinen museo ja komeasti iltavalaistu parlamenttitalo.

Helsinki-Frankfurt-Calgary-Victoria

Pitkä lentomatka on nyt takana ja olemme Tuomaksen ja Panun kanssa turvallisesti Victorian asunnossamme. Lähdimme torstaina aamulla Helsingistä Frankfurtiin. Siellä vaihdoimme Calgaryn koneeseen ja puoli kahden aikaan yöllä Suomen aikaa olimme Calgaryn lentokentällä.

Pitkä lentomatka meni Tuomakselta oikein hyvin. Suuri apu oli siitä, että lentokoneen istuimissa oli näytöt, joilta saattoi katsella piirrettyjä.

Mietimme kovasti Tuomaksen jaksamista, joten olimme varanneet Calgarystä lentokenttähotellin. Menimme suosiolla nukkumaan, vaikka olisi tietysti pitänyt pinnistellä hereillä. Tuomas heräsi, kun hotellin kelloradio näytti 02:05. Sitten olikin hyvä lähteä lentokentälle uudelleen kuuden aikaan aamulla.

Calgarystä lensimme Victoriaan ja shuttle bussilla lentokentältä tänne kaupungille.

Victoriasta ja asunnostamme sitten enemmän seuraavassa postauksessa.

Mitä opin lentomatkalta Helsinki-Frankfurt-Calgary-Victoria:

- Kaikki (myös Tuomas) voivat ottaa mukaan yhden matkalaukun, ja se voi painaa 23 kiloa.
- Kannattaisi ehkä nukkua koneessa.
- Vaippoja pitäisi varata kaksinkertainen määrä, kun päivä onkin yhtäkiä niin pitkä ja pientä miestä janottaa. Onneksi mukava kanssamatkustajarouva lainasi pari ylimääräistä.
- Calgaryssä ei esitteen mukaan ole oikein mitään nähtävää, paitsi että uusi pilvenpiirtäjä on rakenteilla.
- Calgaryn lentokentällä sinut vastaanottaa joku mummeli, jolla on iso valkoinen cowboyhattu. (=lentokentällä on vapaaehtoistyöntekijöitä.
- Calgaryssä on seitsemän kuukauden talvi ja säätyyppi voi vaihdella äkillisesti. Kaupunki on preerian laidalla, joten siellä on aika kuivaa. Kalliovuoret sijaitsevat lähellä.
- En vieläkään tykkää potkurikoneista, mutta lento Calgarystä Victoriaan meni mallikkaasti.